Mitäköhän Fapsulle on aikoinaan tapahtunut?

Nyt kun olen saanut tietoa eläinten oppimisesta, herää mieleeni monia uusia kysymyksiä.

Fapsuhan on myyty kahdesta ratsastuskoulusta siitä syystä että se ei kerta kaikkiaan ole liikkunut eteenpäin. Yksittäisillä ihmisillä hevonen on liikkunut ilmeisesti hyvin, mutta valtaosa ratsastajista ei ole saanut ponia lopulta edes ravaamaan. Muut tietoni hänen historiastaan ovat että noin 4-vuotiaana on tullut ruotsista suomeen. Ilmeisesti ensimmäinen omistaja on ollut nuori tyttö, johon joskus sain yhteyden ja hän kertoi että Fapsu oli hiukan laiska, innostui pienillä esteillä ja maastossa. Maastossa heille oli sattunut onnettomuus, jonka takia poni myytiin. Poni päätyi isolle ratsastuskoululle Helsingin seudulla.
Täällä on ilmeisesti tapahtunut jotain että ponin mielenkiinto eteenpäin liikkumista kohtaan on totaalisesti tyrehtynyt. Se mitä epäilen tapahtuneen, on että tylsä tuntityöskentely epäsopivalla satulalla, erilaisten ratsastajien selässä tumpelointi sekä jatkuva raipalla ruoskiminen on tehnyt tästä kaikesta niin epämiellyttävää, että poni ei ole halunnut enää liikkua. Ja muutaman kerran kun kentän keskelle on saanut pysähtyä sitten lopullisesti, eikä ratsastaja ole enää jaksanut vaatia hevoselta mitään, on hevonen saanut pysähtymisestä niin suuren ”palkkion” kun kipu on loppunut, että sitä käytöstä on todella vaikea saada sammumaan.
Eniten uskon juuri kivun vaikuttaneen tähän että pysähtely on edes alkanut. Selässä näkyvät arvet epäsopivasta satulasta ja raipalla mätkiminen eivät ole olleet kivuttomia, vaikka hevonen ei erityisemmin varmasti ole kipua näyttänytkään. Eikä asiaa ole varmaankaan helpottanut se että päivittäiset tuntimäärät ovat olleet jopa 4 tuntia päivässä tätä kivuliasta rynkytystä.

Miksi tämä kaikki aukeni minulle vasta nyt? Fapsu on ollut minulla 8 vuotta ja tämän kaiken olen tiennyt sen koko ajan.
No eilen näin ensimmäisen kerran miten se  kieltäytyy tekemästä yhtään mitään. Ja maasta käsin näin sen ilmeen joka oli totaalisen flegmaattinen, se seisoi paikallaan ja käänsi korvansa kohti ratsastajaa ja keskittyneesti otti kaikki pohkeen ja raipan iskut vastaan. Ilme jota en hösselillä joka paikan touhottimella ollut ennen nähnyt. (Tai saatoin nähdä silloin kun koeratsastuksella Vantaalla tulin alas selästä.)
Faktahan on että eläimet eivät tee mitään piruuttaan, vaikka joskus siltä tuntuukin. Niiden aivot eivät kerta kaikkiaan taivu niin monimutkaisiin ajatuksiin kuin vittuilu.
Fapsu myös hikosi ihan muutaman käyntikierroksen jälkeen, joten oletan että se jopa jännitti tilannetta, joka toi sille ehkä muistoja mieleen ratsastuskouluajoista. Onhan sillä huono kuntokin, mutta se hikosi tosiaan muutamasta käynti-ravikierroksesta.

Eilen tuli siis toinen ratsastaja Fapsulle. Kun haimme ponit laitumelta, Fapsu laukkasi portille ja oli aikalailla virtaisen oloinen muutenkin. Poni laitettiin kuntoon ja ratsastaja kipusi selkään ja lähdimme kävellen kohti laidunta. Kaikki oli ihan normaalisti kunnes Fapsu tajusi että tässä sitä nyt mennään rinkiä ympäri eikä lähdetäkään maastoon. Kaikki into katosi sekunneissa.
Lopulta Fapsu ei suostunut liikkumaan muuta kuin käyntiä. Sitten minä kiipesin selkään ja piiskasin sen liikkeelle. Kaviot olivat kuin liimatut maahan, niitä ei meinannut saada sieltä irti. Kun Fapsu oli liikkunut hetken (hyvin pienen) ravia ja laukkaa, lähdimme tielle, ja toinen ratsastaja kipusi selkään takaisin. Tiellä ylämäkeen onnistui sitten laukannostokin.

Minä olen viimeiset 8 vuotta ratsastanut sillä pelkästään maastossa. Minimaaliset hinkuni ”vääntöön” pystyn tyydyttämään myös suoralla maastotaipaleella. Muutoin alati harvenevat ratsastuskerrat ovat olleet peruspuskailua, josta sekä minä että hevonen olemme nauttineet.
Silloin kun ostin Fapsun, se oli reilun puoli vuotta ystäväni tallilla missä oli kenttä. Siellä ratsastin välillä kentälläkin, mutta koska hevonen ei siitä tuntunut pitävän lainkaan, niin useimmiten suuntasimme sielläkin maastoon.

Ratsastuskouluhan on muokannut myös minun käyttäytymistäni. Jos minä, eläinten ystävä, lyön rakasta hevostani monta kertaa peräkkäin lujaa raipalla jotta saan sen lopulta liikkumaan toisen ratsastajan jälkeen, niin mikä siinä kuvassa ei täsmää?
Lapsena minulle opetettiin ruoskimaan tuntiponeja jos ne pysähtelivät. Ihan sitä omaa hoitoponiakin. Jokuhan tässä mättää.
Suurin syy siihen miksi en pidä perinteisestä tunneilla käymisestä on juuri se, että haluaisin hevosenkin nauttivan liikunnasta silloin kun minä olen selässä. Jos menen tunnille ja saan hevosen joka on jo juossut yhden tai kaksi tuntia aiemmin, minusta tuntuu suorastaan pahalta kivuta selkään. Samoin se että tunnin jälkeen en saa viedä hevosta talliin, vaan sen ottaa joku toinen seuraavalle tunnille. Hevosen täytyy tottua muutamassa minuutissa erilaiseen painoon selässä ja erilaisiin apuihin. Raastaa mun sydäntä…
Ainoastaan silloin voisin nauttia tunnista että hevonen on joku tallin ”sekopää” joka ei muuten saisi sinä päivänä liikuntaa, tai joku yksäri joka pitää liikuttaa, tai oma hevonen jonka kanssa molemmat saavat tunnista jotain uutta.

Lopputulos tästä pohdinnasta on se, että en yritä ratkoa Fapsun ongelmaa. (Tuire Kaimion kirjassa on kyllä ohjeet miten hevonen herkistetään jälleen pohkeelle…) Sehän on jo 20-vuotias, ja minä kohta 40-vuotias. Koska me onnelliset puskailijat olemme löytäneet toisemme, jatkamme puskailua kuten tähänkin asti, niin että molemmilla on hauskaa!

Angelica-donkey

Meille tuli uusi aasi töihin! Brittiläisissä papereissa hänen nimensä on Angelica-donkey, mutta hippos on jotenkin lyhentänyt sen vain Angelicaksi.
No, ei se mitään. Ansku on niin hurmaava tapaus että ei uskoiskaan! Nelivuotias tamma. Haimme hänet Sievolan lemmikkieläintilalta. Anskulta jäi sinne rakas lauma, johon kuului kaksi aasia sekä Zeppo, seepran ja aasin risteytys.
Aluksi meidän vanhat tammat, Mimmi 27v. ja Sanni 23v. olivat hiukan ynseitä uudelle tulokkaalle, mutta Sanni heltyi nopeasti Anskun kaveriksi ja Mimmikin jo pystyy syömään heiniä samalta kasalta tulokkaan kanssa. Aasit on niin ihania, kun ne eivät ikinä rettelöitse vaan hiukan ilmeilevät ja kohottelevat takakavioitaan, jos uusien kaverien naamat ei miellytä.

 Ansku oli vaikea lastata Paimion päässä, ja traileriin se saatiin vasta kun porukkaa tuli sen verran paikalle että aasi saatiin nostettua auton kyytiin. Siinä on hiukan harjoiteltavaa, sillä meidän aasit matkustavat suhteellisen useasti, joten siitä ei tule mitään että yksi jumittaa tuntitolkulla lastaussillan edessä kun johonkin pitäisi lähteä.

Kyllä olikin jo aika saada nuorennusta meidän aasilaumaan. Mimmi on laihtunut viimeisen vuoden aikana kovasti ja sen hampaat ovat aika huonossa kunnossa, mutta onneksi se on vielä muuten pirteä. Ja on Sannikin jo tosiaan 23v. Ihan kamalaa, miten nopeasti aika rientää. Sanni oli silloin 3 vuotias ilkikurinen varsa kun aloitin työt eläintarhassa...
Anskulle olisi kiva saada jälkeläisiä sitten vuosien mittaan. Ensi kesänä on varmasti sitten aasin astutusreissuja tiedossa pitkästä aikaa.

Noi kuvat on otettu ensi tapaamisesta. Hiukan kyräilyä, ja vettäkin satoi. Aasit eivät oikein tienneet kuka saa pitää sadetta kopin suojissa, vanhat vai uusi. No kyllä kaikki sinne sitten illan mittaan mahtuivat sateelta suojaan.

Kanakurssi l

Mulla alkoi loma! Viikon saan nökötellä kotosalla.

Viikonloppuna ennen loman alkua olin Trainer´s Choice:n järjestämällä kanakurssilla (operantin ehdollistamisen workshop I) Kangasalla.

Kurssi oli aivan mahtava, täytti kaikki odotukset moninkerroin. Ja jatkoa seuraa. Tänä kesänä on edessä vielä  kakkos- ja kolmoskurssi. Nelonen sitten vielä joskus myöhemmin, ellei usko lopu aiemmin...

 Kurssilaisilla oli kaikilla kaksi koulutettavaa kanaa. Toiselle opetettiin värierottelua ja toiselle muotoerottelua.

kuva: Jaana Rajamäki

Kuvassa minun värikanani valitsee epäröimättä mustan lapun muiden joukosta, vau!

kuva: Jaana Rajamäki

Ja tässä kuvassa... nämä mun ilmeet on ihan legendaarisia... olen poistanut kanalta palkkion tuovan kohteen. Kanan odotusaikaa piti venyttää kaikkiaan 20 sekuntiin. 

kuva: Jaana Rajamäki

Tämä muotoerottelu olikin sitten paljon vaikeampi, ja virheitä tuli tehtyä oikein urakalla. Viimein kana alkoi kuitenkin erottaa pyöreän lapun kahdeksankulmiosta, ja joukkoon lisättiin vielä kolmio. Tämä erottelutehtävä onnistui kuitenkin niin kurssin lopussa, että neljättä kuviota en ennättänyt lisätä joukkoon. Tehtävä jäi siis hiukan kesken.

Kurssillahan siis todellisuudessa koulutettiin ihmisiä eikä kanoja. Naksutinkoulutus oli minulle lähestulkoon vieras juttu. Tai, no, ehkä olin tehnyt jotain sinnepäin viimeaikoina Myslin kanssa käyttämällä naksuttimen sijasta hyvä-sanaa.
Kurssilla opeteltiin operantin ehdollistamisen perusteita. Harjoittelimme ajoitusta, kriteeriä ja vahvistetiheyttä. Oman kropan hallintaa opeteltiin myös. Käden ja silmän toimintaa hiottiin.
Mun aivot eivät olleet joutuneet tuollaiseen rääkkiin pitkään aikaan, ja toipuminen tuosta rasituksesta ja uuden termistön opettelusta kesti koko illan ja yön.

Tarkoitus olisi jatkaa harjoituksia mun yhden melko kesyn kanan kanssa ja Mysli saa tuta varmasti myös osuutensa.

Elämä jatkuu

Kiitos TeSalle lohduttavista sanoista! Ei mene päivääkään ettenkö ajattelisi Niffeä. On jotenkin epäreilua kun nuori elämäniloa täynnä oleva joutuu luopumaan elämästä. 

Mutta elämä jatkuu. Niin paljon tapahtuu kesällä päivittäin ettei millään ehdi kaikkea päivitellä täällä. Käväisin työmatkalla Hannoverin eläintarhassa. Voi että oli hieno paikka, kannattaa käydä tutustumassa jos vain on mahdollisuus. Tässä muutamia kuvia

Aivan mahtava paikka tosiaan! Kävimme myös Hannoverin Sea Lifessa.

Sitten oli juhannus ja kaksi ihanaa vapaa päivää! Mutta sitten siinä lomaillessa jäi Iriksen synnytys näkemättä töissä. Iris poiki nimittäin juhannus-sunnuntaina ihanan tyttövasikan, jonka nimesimme Koiramäen Kieloksi. Lehmillä kun oli sopivasti K-vuosi.

Voi että oli ihanaa päästä lypsämään Iristä! Lypsäminen on yhtä koukuttavaa ja rauhoittavaa kuin rukilla kehrääminen. Ja sitä ihanaa maitoa on taas jääkaappi pullollaan. Ternistä tietenkin tehtiin uunijuustoa, ja koska se toisenpäivän ternimaito vaahtosi niin kovasti lypsyastiaan suihkutessaan, niin joimme heti lypsyn jälkeen tuon näköiset  herkulliset lattet. Nams!
Kyytön maito on kyllä niin herkkua!

Tuskaa

 Miten paljon ihminen voi kestää kerralla surua ja väsymystä? Tämä viikko on ollut niin surullinen. Olen joutunut tekemään älyttömän vaikeita ja raskaita päätöksiä.

 Kuitenkin minä hymyilen vielä, vaikka välillä itkettää. Onneksi on koti, ja siellä ihanat eläimet elossa ja terveinä! Parasta terapiaa on niiden kanssa touhuilla.

Tässä tilanteessa ei voi kuin keskittyä pitämään entistä parempaa huolta niistä eläimistä, jotka ovat tässä ja nyt.

 Kiitos teille ihanille lohduttajille, jotka aina yhtä iloisesti otatte minut vastaan! Jaksatte valittamatta kuunnella itkujani, raivojani ja väsymystäni.

 Mitä olisi elämä ilman rakkaita karvakorvia? Vaikka niistä on huolta, vaivaa ja rahanmenoa. Mutta ilman niitä olisi kyllä tyhjää. Ehkä elämä olisi helpompaa, mutta varmasti niin paljon tylsempää. Ei tarvitsisi tehdä vaikeita päätöksiä eläinten vanhentuessa ja sairastellessa, mutta ei olisi myöskään niitä ilon ja naurun hetkiä. Ei olisi sitä älytöntä onnen tunnetta kun kipuaa oman hevosen lämpimään selkään kumpareen päältä. Tai sitä iloa kun heräät sängystä lämpimänä kesäyönä siihen että aasin huuto kantautuu avoimesta ikkunasta korviisi.

Kotona kaikki on siis hyvin, mutta töissä hoidettavien joukosta on tällä viikolla poistuneet minipossuvanhukset Linda ja Lola, sekä aivan odottamattomasti rakas Niffe-aasi. Rauha heidän muistolleen.

Maurix

 Villapossu, eli mangalitza, Maurix saapui Koiramäkeen siis jo muutama viikko sitten, ennen avajaisia. Meidän Maurix on aivan hurmaava tapaus! Sen kanssa voisi viettää aikaa vaikka kuinka ja kauan. Ekassa kuvassa Maurix on juuri pakattu autoon kuljetushäkissään kasvattajan luona. Velipojat jäivät aitaukseen kun Maurix lähti kohti uusia seikkailuita!

Perillä Maurix pääsi uuteen talliin omaan karsinaansa, ja viereisessä karsinassa röhki kaksi tavispossua, jotka olivat saapuneet muutamaa päivää aiemmin. Maurix ei paljoa arkaillut meitä ihmisiä, vaan oli rohkea heti ensimmäisestä päivästä alkaen ja toisena päivänä se jo kellistyi, kun sitä hetken aikaa rapsutteli kyljestä. Sioilla on tapana kellistyä kyljelleen kun niitä alkaa rapsutella. Tosin vain luottavaiset siat kellistyvät ja nekin vain silloin kun tuntevat olonsa turvalliseksi.

Muutaman päivän kuluttua yritimme yhdistää Maurixia tavissikojen karsinaan, mutta tyttöpossut eivät olleet kovin iloisia asiasta. Purivat Mauria korvista ja härnäsivät niin kauan että Maurixilta paloi pinna ja se antoi tytöille samalla mitalla takaisin.
Totuttelua jatkettiin kuitenkin päivittäin, ja hiukan ehkä meno rauhoittui päivä päivältä. Sitten sikojen ulkoaitaus valmistui ja Maurix muutti yksin ulos avajaispäiväksi. Pidimme sille paljon seuraa ja ulkoaitauksessa aloin opettaa sille luoksetuloa makupalojen avulla. Sen se oppikin nopeasti. Ulkona oli vielä liian kylmä ja sateinen keli tavispossuille, joten Maurix oli puolisen viikkoa ulkona yksikseen. Sitten tuli aurinkoinen päivä ja päätimme viedä tavispossut ulos Maurixin seuraksi ja antaa niiden selvitellä välinsä lopullisesti.
Ulkona Saimilla ja Santulla oli niin kivaa että kinastelut jäivät vähemmälle. Toki possut vielä hiukan ottivat toisistaan mittaa, mutta muutamassa tunnissa oli ystävystytty ja kaikilla oli niin mukavaa!

Nyt sika-aitauksella riittää vipinää. Jos Maurixia nyt haluaa kouluttaa tai edes vain rapsutella rauhassa, on tyttöpossut lukittava mökkiin, muuten puntissa roikkuu kaksi karvatonta sikaa.

Tällä viikolla oli mainoskuvaukset Koiramäessä. Hiukan itseäni hirvitti kuvausryhmän halu saada villasika kuvattavaksi Koiramäen kaupunkiin, mutta lupauduin saamaan Maurixin paikalle. Viikko oli kiireinen ja harjoittelu jäi viimeiseen iltaan. Laitoin illalla Maurixille kaulapannan kaulaan ja lähdin sen kanssa kävelylle aitauksen ulkopuolelle. Kaikki meni hyvin, osasihan se jo luoksetulon ja tiesi että herkkuja tulee ihmisen seuraamisesta.
Maurix siis meni kuvauksiin Koiramäen kaupunkiin melkoisen hulinan keskelle talutusnuorassa vain yhden koulutuskerran turvin. En voi kuin ihmetellä sian oppimiskykyä ja fiksuutta. Loppumatkasta, kaupunkia ja kuvausryhmää lähestyttäessä se alkoi hiukan jarrutella, mutta uskon sen johtuneen omasta epävarmuudestani ja siitä että kiireellä yritin viedä sitä sinne. Eläimet ovat niin tarkkoja aistimaan kouluttajansa mielentilaa.
No, lopputuloksen näette ehkä pian tv:ssä mainostauolla. Varmaankin vain yksi vilahdus, mutta niin paljon työtä takana...
Ja vielä mainitsen että kuvaustilanteessa Maurixilta otettiin kokonaan talutusnuora pois ja me hoitajat menimme muutaman metrin päähän piiloon. Toki Maurixilla oli ruoka-astia mihin keskittyä, mutta tuntui hurjalta jättää se siihen ilman mitään...
Niin fiksu sika!

Maurix on muuten tavannut henkilökohtaisesti melkein kaimansa Mauri Kunnaksen!

Jos joku innostuu villasiasta, minulta saa kasvattajan yhteystiedot. Lemmikkisiaksi voin lämpimin sydämin suositella juuri leikattua karjua. Tyttöpossuilla kun on kiimat niin kovin usein, ja silloin ovat melkoisen hankalia ja suorastaan rasittavia hömpötyksineen. Leikkopossulta ne puuttuvat kokonaan, ja se on joka päivä yhtä tasainen ja mukava lemmikki.
Ihan mihin tahansa villasikaa ei voi ottaa, sillä se kasvaa lähes parisataa kiloiseksi järkäleeksi.

Koiramäki aukesi yleisölle!

Monen vuoden suuri työ alkaa olla vihdoin valmis, ja lauantaina Särkänniemen Koiramäki avasi ovensa ensimmäisen kerran! Ihan kaikki ei ole vielä valmiina ja jotkut eläimetkin vielä puuttuvat, mutta hienoa siellä on jo nyt. Hehkuttaa ei voi tarpeeksi...

Äiti ja Iskä ne siinä poseeraavat Koiramäen isännän ja emännän, Pransin ja Fiinan, kanssa. Takana on lammasaitaus, joka sijaitsee Koiramäen talon pihalla.

Euroopan komein talli

Arvatkaapas mistä tämä kuva on otettu! Oliskos Ruotsin kuninkaan hovitallista, vai mistä?

Eipä suinkaan, vaan Koiramäen uudesta tallista!!!

Tuolla ei voi muuta kuin huokailla naama messingillä ja katsella haltioituneena kun uusia karsinoita nousee päivä päivältä.

 Ensimmäiset asukkaatkin ovat jo saapuneet. Possut Saimi ja Santtu asuttelevat vaatimatonta 15 neliön karsinaa tallin päädyssä.

Ja tänään haimme Huittisista villapossun. Hänen nimensä on Maurix, ja tarkoitus on yhdistää hänet piakkoin noiden ohutkarvaisten serkkujen seuraan.

Meirän kissat

Tänään on ollut ihan huikea keli. Varsinkin eilisen vesisateen jälkeen. Nyt saa lumet kyytiä ja kissatkin on ihan innoissaan ulkona kun aurinko paistaa. Tänään taitaa olla myös viimeinen vapaapäivä pitkään aikaan. Ainakin viimeinen ennen Koiramäen avajaisia, joten otan kaiken irti tästä päivästä ja suuntaan hetimiten takaisin pihalle.
Ylimmäisessä kuvassa on meidän Sniku-kissa. Se on tullut meille tämän talon mukana, ja on siis asunut jo ennen meitä täällä. Alkuun se oli hyvin arka, eikä uskaltanut edes tulla juurikaan sisälle koska oli tottunut ulkokissan elämään. Nykyisin se on jo 12 vuotias ja ihana sylikissa, mutta vain meille omalle väelle. Vieraita se pelkää vieläkin kovasti, yleensä.

Sulo on leikattu poikakissa ja tulee kolme vuotiaaksi pian. Se on meidän mielestä vieläkin ihan poikanen. Ihana löllykkä, mutta kova saalistamaan ja leikkimään. Siinä ei ole onneksi yhtään tappelupukarin vikaa, eikä se ole ainakaan vielä ikinä ollut tappelussa vaikka toisinaan tähän meidän pihaan eksyy vieraitakin kissoja.

 Kissamme ulkoilevat päivisin vapaana pihalla, mutta yöksi ne tulevat aina sisälle. Kun minä kömmin yöllä sänkyyn, niin vatsani päälle kerääntyy yleensä 2 kissaa, eli yhteensä 9 kiloa painoa. Sniku varsinkin on oppinut vielä tasapainottelemaan siinä niin että vaikka kääntyilen ja vaihdan kylkeä, niin aina kissa on päälläni.

Juominen on hoidettu jo toissa joulusta lähtien näin.

 Kissat eivät pidä lattialla olevasta vesikiposta, joten he käyvät ruokailuhuoneen pöydällä juomassa omasta Green Gaten ruusukannusta. Tämän heille suomme =)

Oli pakko kuvata äsken ulkona, kun luonto siellä heräilee ja minttukin on jo lähtenyt kasvuun. Ei mene aikaakaan kun saan hörppiä taas tuoretta piparminttuteetä. Ja muutenkin kaikki alkaa ulkona vihertää!

Hirveetä!

Minäpä sain silittää tänään hirveä! Käväisin mukavalla työmatkalla Hirvikartanossa ja siellä sai tutustua hirviin oikein lähietäisyydeltä!
Voi että tuo turpa oli pehmeä ja lämmin! Matti-Eskoa sai myös suukotella, ja se nappasi leivänpalan huulien välistä. Samaa harrastellaan meillä Sylvesterin kanssa, mutta tuolla oli hiukan isompi turpa!

 Matti-Esko harkitsi jonkun aikaa, viitsiikö se vaivautua siliteltäväksi. Muut hirvet eivät jaksaneet tulla, kun aurinko niin mukavasti lämmitti tarhan perällä.

Kannattaa poikkeilla Hirvikartanossa, jos liikkuu Himoksella päin! Siellä on ihana ravintola.

Tunnustus

Sain tunnustuksen Hyppysellinen Fantasiaa blogista ! Mun blogilla on aika vähän lukijoita ja tunnustuksiakaan ei ole juuri putoillut, joten Iso Kiitos siitä!
Se pitää laittaa 5:lle alle 200 lukijan blogille eteenpäin, joten minä laitan sen seuraaville:
1. Maalaistuulia Peikkorinteestä
2. Lahjan lahjakkaat seikkailut
3. My life and my heart

No, en keksinyt kuin kolme...

Kiitos vielä tästä!

Ihanus!

Kävin viikolla katsomassa näitä ihanuuksia! Yksi näistä lähtee muutaman viikon kuluttua kohti Tamperetta...

Matkalla oli Koiramäen kirkko, tai on sillä varmaan joku muukin nimi... olisko Tyrvään Pyhän Olavin kirkko. 

Vanha koulupenkki

 Minähän olen ratsastanut jo monta vuotta rungottomalla satulalla Fapsulla. Alkuun siihen ei meinannut tottua, mutta jotenkin sitten totuin. Rungottomassa on ihan mukava istua, mutta huonoja puolia on kyllä aika paljon; Se pyörii pullean hevosen selässä miten sattuu, esim. selkään nousussa se keikahtaa todella helposti. Jalustimet on liian takana, ja siinä istuu kaikenkaikkiaan taaempana kuin normaalissa satulassa, siten pohjekin huitelee ihan ihme paikoissa. Vyö on vaikea kiristää yksin, juuri sen takia että satula pyörii hevosen selässä.

No mullahan oli tallissa pölyttymässä vanha koulu-Wintec. Se on kyllä tosi vanha, mutta ihan hyvässä kunnossa vielä vastinhihnoja lukuunottamatta. Tämä on Pässin vanha satula ja siirtyi Fapsulle silloin kun ponin ostin. Maailman ihanin satula!
Kaivelin sen tänään esiin ja hinkkasin pölyt pois pinnasta, turvajalustimiin vaihdoin uudet kumilenkit ja ei muuta kun satula ponin selkään ja menoksi.
Nyt Fapsu on taas laihtunut sen verran että vyö menee hyvin kiinni (ei toki sama vyö kuin Pässille...).

 Oli kuin kotiinsa olisi palannut kun istuin tuohon satulaan. Koulusatulat on kyllä ihan parhaita. Rungoton saa nyt mädäntyä tallissa, tuskin sitä enää kaivan esille.

Kaunis karvaturri! Kilpirauhaskasvain ei tunnu vaikuttavan mitenkään ratsastaessakaan. Ei vaikka Fapsu kulkisi muodossa.
Poni oli tänään reippaalla päällä ja laukkakin pysyi ihan hyvin yllä. Sillä on ollut välillä vaikeuksia pitää yllä lyhyttä laukkaa (syynä liian harvat ratsastuskerrat, eli huono kunto, hyi mua.). Kunto on kyllä nyt parantunut hyvin laihtumisen myötä.

Kiikanvuoressa oli ihan tuoreita ilveksen jälkiä, ja aika monessa paikassa!

Heinä on hyvää!

No, mutta Hyvää Päivää!
 Kuvassa on Sandra viime kesänä.
Oli pakko laittaa kuva tähän kun se niin hyväntuulisena tuolta
 kuva-arkistosta kurkisteli...

Hassuja tapauksia

Pikku-Apulainen

Aihe, josta mun on pitänyt postata vuosia, tulee tässä!

Multa niin usein kysytään, kun joudun työni puolesta radio- tai lehtihaastatteluihin, että kerro joku hauska tapaus mitä eläinten kanssa on sattunut. Koska olen kyyninen ja ihan hirveä tosikko, mun tekisi mieli vastata mitä mieltä olen oikeasti "hassuista" tapauksista eläinten kanssa. Eli ammattimaisessa eläintenpidossa vältetään näitä hassuja tapauksia ihan viimeiseen asti, ja silloin kun asiat ovat kunnossa, niitä harvemmin edes sattuu. Hassuahan ihmisten mielestä on esimerkiksi sellaiset tapaukset että eläimet karkailevat vääriin paikkoihin. Esimerkiksi olen kuullut että työpaikaltani on vuosikymmeniä sitten karannut aasi viereisen kaupungin keskustaan. Aasi oli karannut yöllä, ja aamulla se sitten oli sosiaalisena tapauksena hakeutunut ihmisten seuraan, ja kas kun niitä ihmisiä oli ollut ainoastaan alkon ovella odottamassa viinakaupan aukeamista, niin se aasi oli sitten mennyt sinne jonon jatkoksi. Mikäs sen hauskempaa kuin aasi viinakaupan jonossa aamutuimaan.
No tylsänä tosikkona mua ei naurata yhtään toi juttu. Ensinnäkin ihmetyttää miten se aasi on päässyt karkaamaan, onko aidat hajonneet vai mitä ihmettä on tapahtunut. Ja toisekseen eläimelle tuollainen kokemus kaupungin keskustassa yksin hortoilusta on taatusti hyvin stressaava kokemus. Ja todella vaarallinen.

Aika monet pitävät sitä Nasun varastamisjuttuakin hauskana tarinana. Kaiken sen keskellä olleena, voin kertoa että siinä ei ollut mitään hauskaa, paitsi tietysti se, että se löytyi ehjänä ja saatiin kotiin palautettua. Mutta kun yömyöhään kuljetin sitä yksin toyotan takapenkillä kohti kotia itku kurkussa, oli siitä hauskuus kaukana. Nasu tunnisti minut kyllä, mutta ei se tajunnut mihin tässä ollaan menossa erikoisella kuljetustyylillä, vaan oli hyvin stressaantunut sen matkan ajan. Yhdessä vaiheessa se meni takapenkin jalkatilaan ja oli täysin alistunut ja peloissaan.

Eli jos mulle joku kertoo hassuja tapauksia omien eläintensä karkumatkoista, niin ensimmäisenä ajattelen että hohhoijaa, kannattaiskohan niistä eläimistä pitää hiukan parempaa huolta. Mutta enhän mä tietenkään niin sano, vaan hymyilen niinkuin normaalin ihmisen kuuluu kyseisessä tilanteessa tehdä.

Mun mielestä oikeasti hassua eläinten kanssa on vaikka se, kun hevonen tai aasi yltyy iloisesti pukittelemaan kesäisellä laitumella. Tai kun kili tai karitsa, tai aikuinen vuohi tai lammas poukkoilee iloisesti menemään. Tai kun kissa lähtee päivästä toiseen tohkeissaan "auttamaan" alpakoiden ulosviennissä. Tai kun alpakka yrittää heinänsyönnin maailmanennätystä ottamalla koko siivun suuhunsa kerralla.  Tai kun vesilinnut iloittelevat vedessä ja sukeltelevat pitkiä matkoja, vaikka kirjallisuus kertoo heidän olevan puolisukeltajia.
Mutta jos noille tapauksille hekottelee ääneen, niinkuin välillä mieli tekisi, ympärilläolevat ihmiset tuijottavat että onkohan tolla nyt ihan kaikki kotona.

Oma Paratiisi

 Näin kaunis auringonlasku oli eräänä iltana kotiin palatessa. Harvoin tulen kotiin Lavajärven kautta, joten itsekin välillä vierastan tämän puolen näkymää tiluksistamme. Mutta siellä se meidän ihana talomme tönöttää mäen päällä. 8 vuotta tulee aivan pian täyteen täällä asumista! Päivääkään en ole katunut maalle muuttoa, vaikka välillä töissä käynti ja kotona hoidettavien eläinten suuri määrä vähän väsyttääkin. Eläintenhoito on kuitenkin kovin palkitsevaa lähes aina.
Viime kesänä eräs omasta mielestään korkeasti koulutettu henkilö pohdiskeli miten oli mahdollista että hän pitkän opiskelunsa jälkeen joutui tekemään niin turhaa työtä kun paskan lapiointi. Että se sama homma toistuu päivittäin, päivästä toiseen, viikosta viikkoon.
Itse en juuri mukavampaa hommaa tiedä. Varsinkin karsinoiden siivous on niin ihanaa!
Mutta meitä on niin moneen lähtöön.

Näin ihana nälkäinen lannantuottajapartio on aina vastassa kotiin palaajaa!

 Mutta kyllä kesä saisi jo tulla! Viime kesänä J rakensi vanhan aiv-tornin päälle meille ihanan terassin. Siellä tuli kahvia siemailtua kerta jos toinenkin. Kohta sinnekin taas pääsee kaffittelemaan auringonpaisteeseen!

Kesää odotellessa!