Mitäköhän Fapsulle on aikoinaan tapahtunut?

Nyt kun olen saanut tietoa eläinten oppimisesta, herää mieleeni monia uusia kysymyksiä.

Fapsuhan on myyty kahdesta ratsastuskoulusta siitä syystä että se ei kerta kaikkiaan ole liikkunut eteenpäin. Yksittäisillä ihmisillä hevonen on liikkunut ilmeisesti hyvin, mutta valtaosa ratsastajista ei ole saanut ponia lopulta edes ravaamaan. Muut tietoni hänen historiastaan ovat että noin 4-vuotiaana on tullut ruotsista suomeen. Ilmeisesti ensimmäinen omistaja on ollut nuori tyttö, johon joskus sain yhteyden ja hän kertoi että Fapsu oli hiukan laiska, innostui pienillä esteillä ja maastossa. Maastossa heille oli sattunut onnettomuus, jonka takia poni myytiin. Poni päätyi isolle ratsastuskoululle Helsingin seudulla.
Täällä on ilmeisesti tapahtunut jotain että ponin mielenkiinto eteenpäin liikkumista kohtaan on totaalisesti tyrehtynyt. Se mitä epäilen tapahtuneen, on että tylsä tuntityöskentely epäsopivalla satulalla, erilaisten ratsastajien selässä tumpelointi sekä jatkuva raipalla ruoskiminen on tehnyt tästä kaikesta niin epämiellyttävää, että poni ei ole halunnut enää liikkua. Ja muutaman kerran kun kentän keskelle on saanut pysähtyä sitten lopullisesti, eikä ratsastaja ole enää jaksanut vaatia hevoselta mitään, on hevonen saanut pysähtymisestä niin suuren ”palkkion” kun kipu on loppunut, että sitä käytöstä on todella vaikea saada sammumaan.
Eniten uskon juuri kivun vaikuttaneen tähän että pysähtely on edes alkanut. Selässä näkyvät arvet epäsopivasta satulasta ja raipalla mätkiminen eivät ole olleet kivuttomia, vaikka hevonen ei erityisemmin varmasti ole kipua näyttänytkään. Eikä asiaa ole varmaankaan helpottanut se että päivittäiset tuntimäärät ovat olleet jopa 4 tuntia päivässä tätä kivuliasta rynkytystä.

Miksi tämä kaikki aukeni minulle vasta nyt? Fapsu on ollut minulla 8 vuotta ja tämän kaiken olen tiennyt sen koko ajan.
No eilen näin ensimmäisen kerran miten se  kieltäytyy tekemästä yhtään mitään. Ja maasta käsin näin sen ilmeen joka oli totaalisen flegmaattinen, se seisoi paikallaan ja käänsi korvansa kohti ratsastajaa ja keskittyneesti otti kaikki pohkeen ja raipan iskut vastaan. Ilme jota en hösselillä joka paikan touhottimella ollut ennen nähnyt. (Tai saatoin nähdä silloin kun koeratsastuksella Vantaalla tulin alas selästä.)
Faktahan on että eläimet eivät tee mitään piruuttaan, vaikka joskus siltä tuntuukin. Niiden aivot eivät kerta kaikkiaan taivu niin monimutkaisiin ajatuksiin kuin vittuilu.
Fapsu myös hikosi ihan muutaman käyntikierroksen jälkeen, joten oletan että se jopa jännitti tilannetta, joka toi sille ehkä muistoja mieleen ratsastuskouluajoista. Onhan sillä huono kuntokin, mutta se hikosi tosiaan muutamasta käynti-ravikierroksesta.

Eilen tuli siis toinen ratsastaja Fapsulle. Kun haimme ponit laitumelta, Fapsu laukkasi portille ja oli aikalailla virtaisen oloinen muutenkin. Poni laitettiin kuntoon ja ratsastaja kipusi selkään ja lähdimme kävellen kohti laidunta. Kaikki oli ihan normaalisti kunnes Fapsu tajusi että tässä sitä nyt mennään rinkiä ympäri eikä lähdetäkään maastoon. Kaikki into katosi sekunneissa.
Lopulta Fapsu ei suostunut liikkumaan muuta kuin käyntiä. Sitten minä kiipesin selkään ja piiskasin sen liikkeelle. Kaviot olivat kuin liimatut maahan, niitä ei meinannut saada sieltä irti. Kun Fapsu oli liikkunut hetken (hyvin pienen) ravia ja laukkaa, lähdimme tielle, ja toinen ratsastaja kipusi selkään takaisin. Tiellä ylämäkeen onnistui sitten laukannostokin.

Minä olen viimeiset 8 vuotta ratsastanut sillä pelkästään maastossa. Minimaaliset hinkuni ”vääntöön” pystyn tyydyttämään myös suoralla maastotaipaleella. Muutoin alati harvenevat ratsastuskerrat ovat olleet peruspuskailua, josta sekä minä että hevonen olemme nauttineet.
Silloin kun ostin Fapsun, se oli reilun puoli vuotta ystäväni tallilla missä oli kenttä. Siellä ratsastin välillä kentälläkin, mutta koska hevonen ei siitä tuntunut pitävän lainkaan, niin useimmiten suuntasimme sielläkin maastoon.

Ratsastuskouluhan on muokannut myös minun käyttäytymistäni. Jos minä, eläinten ystävä, lyön rakasta hevostani monta kertaa peräkkäin lujaa raipalla jotta saan sen lopulta liikkumaan toisen ratsastajan jälkeen, niin mikä siinä kuvassa ei täsmää?
Lapsena minulle opetettiin ruoskimaan tuntiponeja jos ne pysähtelivät. Ihan sitä omaa hoitoponiakin. Jokuhan tässä mättää.
Suurin syy siihen miksi en pidä perinteisestä tunneilla käymisestä on juuri se, että haluaisin hevosenkin nauttivan liikunnasta silloin kun minä olen selässä. Jos menen tunnille ja saan hevosen joka on jo juossut yhden tai kaksi tuntia aiemmin, minusta tuntuu suorastaan pahalta kivuta selkään. Samoin se että tunnin jälkeen en saa viedä hevosta talliin, vaan sen ottaa joku toinen seuraavalle tunnille. Hevosen täytyy tottua muutamassa minuutissa erilaiseen painoon selässä ja erilaisiin apuihin. Raastaa mun sydäntä…
Ainoastaan silloin voisin nauttia tunnista että hevonen on joku tallin ”sekopää” joka ei muuten saisi sinä päivänä liikuntaa, tai joku yksäri joka pitää liikuttaa, tai oma hevonen jonka kanssa molemmat saavat tunnista jotain uutta.

Lopputulos tästä pohdinnasta on se, että en yritä ratkoa Fapsun ongelmaa. (Tuire Kaimion kirjassa on kyllä ohjeet miten hevonen herkistetään jälleen pohkeelle…) Sehän on jo 20-vuotias, ja minä kohta 40-vuotias. Koska me onnelliset puskailijat olemme löytäneet toisemme, jatkamme puskailua kuten tähänkin asti, niin että molemmilla on hauskaa!

Angelica-donkey

Meille tuli uusi aasi töihin! Brittiläisissä papereissa hänen nimensä on Angelica-donkey, mutta hippos on jotenkin lyhentänyt sen vain Angelicaksi.
No, ei se mitään. Ansku on niin hurmaava tapaus että ei uskoiskaan! Nelivuotias tamma. Haimme hänet Sievolan lemmikkieläintilalta. Anskulta jäi sinne rakas lauma, johon kuului kaksi aasia sekä Zeppo, seepran ja aasin risteytys.
Aluksi meidän vanhat tammat, Mimmi 27v. ja Sanni 23v. olivat hiukan ynseitä uudelle tulokkaalle, mutta Sanni heltyi nopeasti Anskun kaveriksi ja Mimmikin jo pystyy syömään heiniä samalta kasalta tulokkaan kanssa. Aasit on niin ihania, kun ne eivät ikinä rettelöitse vaan hiukan ilmeilevät ja kohottelevat takakavioitaan, jos uusien kaverien naamat ei miellytä.

 Ansku oli vaikea lastata Paimion päässä, ja traileriin se saatiin vasta kun porukkaa tuli sen verran paikalle että aasi saatiin nostettua auton kyytiin. Siinä on hiukan harjoiteltavaa, sillä meidän aasit matkustavat suhteellisen useasti, joten siitä ei tule mitään että yksi jumittaa tuntitolkulla lastaussillan edessä kun johonkin pitäisi lähteä.

Kyllä olikin jo aika saada nuorennusta meidän aasilaumaan. Mimmi on laihtunut viimeisen vuoden aikana kovasti ja sen hampaat ovat aika huonossa kunnossa, mutta onneksi se on vielä muuten pirteä. Ja on Sannikin jo tosiaan 23v. Ihan kamalaa, miten nopeasti aika rientää. Sanni oli silloin 3 vuotias ilkikurinen varsa kun aloitin työt eläintarhassa...
Anskulle olisi kiva saada jälkeläisiä sitten vuosien mittaan. Ensi kesänä on varmasti sitten aasin astutusreissuja tiedossa pitkästä aikaa.

Noi kuvat on otettu ensi tapaamisesta. Hiukan kyräilyä, ja vettäkin satoi. Aasit eivät oikein tienneet kuka saa pitää sadetta kopin suojissa, vanhat vai uusi. No kyllä kaikki sinne sitten illan mittaan mahtuivat sateelta suojaan.