Minä kirjoitan

Edellisestä postauksesta onkin näköjään kulunut yli vuosi. Ei ole tehnyt mieli kirjoittaa. Tai on välillä, mutta sitten en ole osannut päättää mistä kirjoittaisin. Niinkuin en nytkään, mutta kirjoitan silti. En halua kuopata blogia.
Jospa kirjoitan vaikka eläinten koulutuksesta. Minähän osallistuin Tommy Wirenin kanakursseille , eli operantin ehdollistamisen workshopiin. Kävin kurssit 1-3. Nelonen olisi ollut vielä kaikkien kurssien kertaus, ja siellä olisi opeteltu käytösketjuja, mutta ainoa mahdollinen kurssi oli juuri ennen joulua 2014 ja silloin oli tietenkin kiireitä töissä.
Voin suositella kursseja täydestä sydämestäni, mikäli niitä vielä joskus järjestetään.
Eläinten kouluttaminen positiivisen vahvisteen avulla on hyvin palkitsevaa ja koukuttavaa hommaa molemmin puolin.
Kurssin jälkeen olen kouluttanut Maisa-minipossua, Sulo-kissaa ja Mysli-aasia. Miten onnekas olenkaan kun minulla on valittavana lukuisia eri eläinlajien edustajia mitä kouluttaa.

Maisan tehtävänä näytöksessä oli kaataa vesiämpäri aina kun se täytettiin.

 Maisan kanssa aloitimme harjoitukset jo hyvissä ajoin viime talvena, ajatuksena oli että se osallistuu Koiramäessä pieneen näytelmään. Mietin sille melko yksinkertaiset tehtävät, sillä olinhan täysi aloittelija vielä itsekin. Kosketuskepin kosketus nenällä oli kuitenkin se mitä lähdimme ensimmäiseksi harjoittelemaan. Nyt, noin vuosi myöhemmin, hyvin epäsäännöllisellä koulutuksella (välillä koulutetaan enemmän, ja välillä on viikkojen taukoja) kosketuskepin kosketusaikaa on saatu venytettyä melko pitkäksi. Rokotuskin sujui helposti possun keskittyessä omaan kosketuskeppiinsä. Kosketuskepin avulla myös mm. puntarille meno on hyvin helppoa.
Mutta siis näytelmää varten opetin Maisalle mattorullien avaamisen sekä vesiämpärin kaadon. Kyseessä on matonpesukohtaus, jossa Maisan oli tarkoitus auttaa.

Maisa oppi tehtävänsä nopeasti ja varmasti. Ja positiivisen vahvisteen käytössä eläinten koulutuksessa on se hyvä puoli että kaikki eläimet rakastavat tätä. On eläimelle hyvin palkitsevaa kun se omalla toiminnallaan saa jotain haluamaansa kuten namin tai leikkituokion.

Maisa toimi hyvin myös muiden hoitajien kanssa. On tärkeää, kun samaa eläintä kouluttaa tai palkitsee useampi ihminen, että kaikki toimivat täysin samanlailla, suorastaan konemaisesti.

Maisa osaa myös pujotella ihmisen jalkoja kävelyn tahdissa sekä tehdä pienen piruetin. Se osaa vieritellä palloa (ei vielä maaliin) sekä kaataa keiloja. Noutokapulan noutoa aloimme harjoitella syksyllä, ja sitä olisi tarkoitus taas jatkaa. Ja haluaisin kovasti opettaa sille erottelutehtäviä, ehkä jopa hajuerottelua.

Tässä Maisa avaa kolmatta mattorullaa.

Hupsista! Aina se kaataa sen vesiämpärin kun Kille tai Elsa sen saa täytettyä. "Eihän tästä mattojen pesusta taida tulla yhtään mitään!"

Mainoskuvauksissa

Nyt tekee mieli päivitellä vain viime kesän tapahtumia, kun selailee kesäisiä valokuvia. Kesä oli niin kiireinen ettei ehtinyt mitään päivitellä, vaikka kerrottavaa olisi ollut vaikka kuinka. No kesän alussa oli mainoskuvaukset uudessa Koiramäessä ja Särkän kanat olivat vielä talvihoidossa. Vein sitten omia sussex-kanojani kuvauksiin. Tiesin myös niiden olevan sen verran kesyjä että kuvaukset sujuisivat niiden kanssa hyvin. Kuvasin vielä iltapäivästä niitä itse tuon ihanan kana-hahmon kanssa.

Tässä valmis mainos youtubesta:
Koiramäen mainos

Sekä sen valmistumisesta pätkä:
making of

Kaikenlaisia muitakin videoita löytyy youtubesta hakusanalla Koiramäki. Jos et siis ehtinyt käydä siellä kesällä, niin käypä katsomassa videoita joita jotkut innokkaat ovat kuvanneet paikasta.

Tuon videon vielä linkitän,
missä minä itsekin seikkailen!

Muistoja kesältä - Kyytönmaidon ihanuus

 Kesällä saatiin taas lypsää Iiristä, kun se juhannuksena pyöräytti maailmaan ihanan tyttövasikan, jonka nimesimme Koiramäen Kieloksi.

 Yläkuvassa tisut ovat tasaantuneet, mutta voi että miten täynnä ne olivatkaan maitoa silloin kun vasikka syntyi. Kahtena ensimmäisenä päivänä saatiin ternimaitoa.
Toisena päivänä ternin päälle tuli tuollaista ihanan paksua vaahtoa, ja heti lypsyn jälkeen menimme kahville ja koristelimme kahviannoksemme ihanaisella vaahdolla. Vaahto maistui taivaalliselta, jopa makealta.
Kyytönmaito muutenkin on hyvän makuista raakana, se ei ole yhtään rasvaisen oloista, vaikka rasvaprosentti taatusti on aika korkea. Se on raikasta ja hyvää!

 Ternimaidostahan kuuluu tietenkin tehdä uunijuustoa, sonnin töyssytystä, tai mitä muita ihania nimiä sillä suomenkielessä onkaan. Se onkin maailman helpoin juusto. Vain vuoka voidellaan, maito laitetaan vuokaan, maustetaan suolalla ja laitetaan uuniin hyytymään. Ja miten loistavalta se maistuukaan. En oikein osaa päättää minkä kanssa se pitäisi nauttia. Varmaan parasta se kuitenkin on lämpöisenä, kylmän maidon, kanelin ja sokerin kanssa. Toinen varteenotettava vaihtoehto on lakkahillo.

Kuvassa M on juuston kanssa Koiramäessä. Uunijuustoa tehtiin niin paljon että kaikille eläintenhoitajille riitti välipalaksi! Kuvassa näkyy nuo meidän ihanat työvaatteet. Emännän mekko oli tuollainen ja lisäksi oli vielä rengin vaatteet, joita myös me naiset käytimme. Mekko on kuitenkin välillä epäkäytännöllinen joissakin töissä. Ihan vimpan päälle teeman mukaan ei pystytty pukeutumaan, onhan meillä turvallisuussyistä pakollisena turvakengät. Mutta kaikkea ei voi saada :) .
Itselleni tilasin kyllä tuolta kurpposet, eli tanhukengät emännän asuun sekä mustat nahkasaappaat renginasuun.


Sitten tavallista maitoa saatiinkin koko kesä. Maitoa riitti aivan hyvin lypsettäväksi vaikka Kielo sai juoda niin paljon kuin halusi. Kolmen kuukauden iässä se alkoi vasta juoda niin paljon että maitoa ei enää riittänyt, ellei ajoittanut lypsyä heti Iiriksen levon jälkeen kun Kielo ei ollut vielä ehtinyt hinkkejä tyhjentää.
Tämä tieto saakin itseni ihmettelemään sitä seikkaa, miksi vasikat täytyy aina vieroittaa heti muutaman päivän ikäisinä maitolehmiltä? Maitoa tuli siis sen verran paljon että yksi lapsiperhe olisi aivan hyvin pysynyt maidoissa vasikan ohella. Ja kyseessä on kuitenkin melko pienilypsyinen kyyttö.

Viiliä tietenkin tein useasti. Miten samettinen pinta siihen tulikaan. Oman maan mansikoilla höystettynä varsin lisäaineeton lähiruoka.

 Ja lättyjä, nam! Ja pullaa! Ja kaikki maistuvat paremmalta raakamaidosta valmistettuna kuin kaupan maidosta. Kokeilematta jäi kuitenkin, aikomuksista huolimatta, kerman erottelu maidon pinnasta sekä voin tekeminen. Ehkä sitten ensi vuonna.

 Tänä vuonna kuitenkin kokeilin juuston valmistusta. Kotijuustoako tämä lienee nimeltään, vai juoksutinjuustoa. Tein juuston Heikki Ahopellon Lähellä-kirjan ohjeilla. En nyt muista tarkasti yksityiskohtia, mutta ensin maitoa lämmitettiin johonkin tiettyyn lämpötilaan, ja lisättiin juoksutin.

 Kun juustomassa alkoi kiinteytyä ja erottua herasta, se leikattiin kuutioiksi ja annettiin vielä hetken seistä.

Seuraavaksi juustomassaa sekoitettiin niin että se meni pieneksi ja rakeiseksi. Tässä vaiheessa siitä tuli aivan raejuuston oloista ja näköistä. 

 Sitten hera ja juustomassa eroteltiin ja juustomassa maustettiin suolalla. Tein juuston tuollaiseen metallilävikköön, josta hera valui painelemalla pois, ja juuston sai jättää siihen.

Vielä lopuksi juustomassa paineltiin oikein tiukkaan muottiinsa ja paino piti vielä laittaa päälle. Ja tämä sitten yöksi jääkaappiin tekeytymään.

Valmiista juustosta en valitettavasti löytänyt kuvaa, mutta hyvältä se maistui, taas niin raikkaalta ja ihanalta

 Heran olisi voinut tarjoilla Maurille, mutta en tainnut jaksaa kiikuttaa sitä takaisin töihin. Maurille maistui lypsylämmin maito oikein hyvin, se suorastaan villiintyi jos se haistoi maidon. Ja maitoa riitti sille myös melkein koko kesän. Sille annettiin myös vaaleanpunainen maito, kun alkuun Iirikseltä tuli toisinaan jostain neljänneksestä hiukan veristä maitoa. Sitä ei ihmiset juoneet, mutta välillä Mauri sai sitäkin.

Kylmää piisaa

 Voi että kun on kylmää! Tänä aamuna taisi olla kaikista kylmintä, kun mittari näytti -26. Onneksi on loma. Töissä käydessä kuitenkin aina on huoli omista eläimistä, että miten ne siellä kotona pärjäilevät. Mysli vihaa loimia, joten sitä ei voi oikein loimittaa. Eikä Fapsuakaan, koska Mysli repii sen loimet. No Fapsu ei loimia tarvitsekaan, mutta aasille kyllä mielelläni pukisin loimia.

 Taaskin jaksan iloita miten hyvä talli minulla on tuossa vanhassa navetassa. Paukkupakkasia on jatkunut jo pari viikkoa, ja tallissa riittää silti lämpöä. Siellä ei tarvitse lämmittää, ainoastaan Maisa ja Pipsa possuilla on lämpölamppu. Navetta on rakennettu rinteeseen ja siitä on kaksi seinää maan alla. Sinne ei pakkanen helpolla tule sisälle, ihan nollan lähettyvillä kyllä ollaan nyt kun pakkaset on jatkuneet pitkään, mutta nollan alapuolelle se ei vaan mene, sen olen vuosien mittaan huomannut.
Uudessa kanalassakin pysyy pakkanen loitolla. J asensi sinne niin paksut villakerrokset seiniin että patteri on siellä pienimmällä mahdollisella säädöllä ja lämpö pysyy silti.

 Tällainen hieno halo-ilmiö oli eilen taivaalla auringon kanssa. Sitä tuli kuvattua joka suunnasta.

 Kissoille kova pakkasjakso ei ole ollut mieleen. Ilmeisesti lauhan pitkän syksyn vuoksi Sulokaan ei kestä pakkasta nyt yhtään, vaikka paksun turkin onkin kasvattanut. Se on monta kertaa päivässä lähdössä ulos, mutta tulee samantien takaisin. Sniku ei edes lähde ulos.
Tämä sisälläolo aiheuttaa sen että kissoilla on ihan mielettömästi energiaa, ja niitä pitää leikittää iltaisin jotta ne saavat purettua sitä johonkin.
Sulo ei ole mikään varsinainen tallikissa, mutta välillä se tulee käymään siellä. Eilen se malttoi olla siellä koko sen ajan kun vein eläimiä ulos, koska ulkona oli niin kylmä.
Joo, mulla on tosiaan vielä joulukoristeet tallissa...

Pitkästä aikaa

 Nyt on aika herätellä tämäkin blogi henkiin. Olen lomalla ja nyt teen kaikkea kivaa, ja tämäkin on yksi ihanista pikku harrastuksistani, joka kiireen keskellä on jäänyt vähälle huomiolle. Olen mennyt facebookiin, vaikka aina vannoin että ei ole minun juttuni. Mutta niin vaan siellä tulee vietettyä aikaa, typerää ajanhukkaa, mutta niin rentouttavaa.
Yläkuvan tyyppi teki kesän aikana minuun lähtemättömän vaikutuksen. Aivan paras tyyppi, Maurix! Ehdolla myös vuoden Tamperelaiseksi, aika hyvin yksivuotiaalta sialta. Ikävä on kova, kun Mauri piti lähettää talvihoitoon. Mutta talvikin on nyt niin lyhyt. Töissä uusi talli ja uudet kuviot mahdollistivat eläinten pidon tammikuun puoliväliin, siitä ei ole kevääseen kovinkaan pitkä aika. Maurinkin talvihoitoaika on luultavasti vain muutaman kuukauden. Sitten taas jatkamme siitä mihin jäimme!

Minunkin talvihoidokkini, alpakat ja minipossut Maisa ja Pipsa saapuivat Hämeenkyröön vasta reilusti joulun jälkeen. Ihan hyvä, sillä päivittäinen töissäkäynti ja tallillinen eläimiä on raskas yhdistelmä. Mutta nyt on talli taas täynnä elämää, ihanaa kun porukka on taas koossa! Ja minulla loma! Olisi varmaan ihan kivaa pitää kesälläkin kunnon kesäloma, mutta mun mielestä talvella se on ehkä vielä kivempaa. Ei tarvi raapia auton ikkunoita ja miettiä lähteekö auto aamulla käyntiin. Ja muutenkin on aika ylellistä kylmänä talvipäivänä aamutallin jälkeen vaikkapa lämmittää sauna keskellä päivää ja makoilla kuumilla lauteilla.

Ja nyt se minun lomani on vasta alussa! Kaksi ekaa päivää mennyt, ekana päivänä hoidin vain puhelimitse ja sähköpostilla työasioita, mutta tokana päivänä eli tänään olinkin sitten jo ihan työpaikalla useita tunteja. No ei se mitään, kun työ on niin mukavaa. Ja kyllä tämä silti on jo nyt tuntunut ihan lomalta, ja tästä se vain paranee!

Mitäköhän Fapsulle on aikoinaan tapahtunut?

Nyt kun olen saanut tietoa eläinten oppimisesta, herää mieleeni monia uusia kysymyksiä.

Fapsuhan on myyty kahdesta ratsastuskoulusta siitä syystä että se ei kerta kaikkiaan ole liikkunut eteenpäin. Yksittäisillä ihmisillä hevonen on liikkunut ilmeisesti hyvin, mutta valtaosa ratsastajista ei ole saanut ponia lopulta edes ravaamaan. Muut tietoni hänen historiastaan ovat että noin 4-vuotiaana on tullut ruotsista suomeen. Ilmeisesti ensimmäinen omistaja on ollut nuori tyttö, johon joskus sain yhteyden ja hän kertoi että Fapsu oli hiukan laiska, innostui pienillä esteillä ja maastossa. Maastossa heille oli sattunut onnettomuus, jonka takia poni myytiin. Poni päätyi isolle ratsastuskoululle Helsingin seudulla.
Täällä on ilmeisesti tapahtunut jotain että ponin mielenkiinto eteenpäin liikkumista kohtaan on totaalisesti tyrehtynyt. Se mitä epäilen tapahtuneen, on että tylsä tuntityöskentely epäsopivalla satulalla, erilaisten ratsastajien selässä tumpelointi sekä jatkuva raipalla ruoskiminen on tehnyt tästä kaikesta niin epämiellyttävää, että poni ei ole halunnut enää liikkua. Ja muutaman kerran kun kentän keskelle on saanut pysähtyä sitten lopullisesti, eikä ratsastaja ole enää jaksanut vaatia hevoselta mitään, on hevonen saanut pysähtymisestä niin suuren ”palkkion” kun kipu on loppunut, että sitä käytöstä on todella vaikea saada sammumaan.
Eniten uskon juuri kivun vaikuttaneen tähän että pysähtely on edes alkanut. Selässä näkyvät arvet epäsopivasta satulasta ja raipalla mätkiminen eivät ole olleet kivuttomia, vaikka hevonen ei erityisemmin varmasti ole kipua näyttänytkään. Eikä asiaa ole varmaankaan helpottanut se että päivittäiset tuntimäärät ovat olleet jopa 4 tuntia päivässä tätä kivuliasta rynkytystä.

Miksi tämä kaikki aukeni minulle vasta nyt? Fapsu on ollut minulla 8 vuotta ja tämän kaiken olen tiennyt sen koko ajan.
No eilen näin ensimmäisen kerran miten se  kieltäytyy tekemästä yhtään mitään. Ja maasta käsin näin sen ilmeen joka oli totaalisen flegmaattinen, se seisoi paikallaan ja käänsi korvansa kohti ratsastajaa ja keskittyneesti otti kaikki pohkeen ja raipan iskut vastaan. Ilme jota en hösselillä joka paikan touhottimella ollut ennen nähnyt. (Tai saatoin nähdä silloin kun koeratsastuksella Vantaalla tulin alas selästä.)
Faktahan on että eläimet eivät tee mitään piruuttaan, vaikka joskus siltä tuntuukin. Niiden aivot eivät kerta kaikkiaan taivu niin monimutkaisiin ajatuksiin kuin vittuilu.
Fapsu myös hikosi ihan muutaman käyntikierroksen jälkeen, joten oletan että se jopa jännitti tilannetta, joka toi sille ehkä muistoja mieleen ratsastuskouluajoista. Onhan sillä huono kuntokin, mutta se hikosi tosiaan muutamasta käynti-ravikierroksesta.

Eilen tuli siis toinen ratsastaja Fapsulle. Kun haimme ponit laitumelta, Fapsu laukkasi portille ja oli aikalailla virtaisen oloinen muutenkin. Poni laitettiin kuntoon ja ratsastaja kipusi selkään ja lähdimme kävellen kohti laidunta. Kaikki oli ihan normaalisti kunnes Fapsu tajusi että tässä sitä nyt mennään rinkiä ympäri eikä lähdetäkään maastoon. Kaikki into katosi sekunneissa.
Lopulta Fapsu ei suostunut liikkumaan muuta kuin käyntiä. Sitten minä kiipesin selkään ja piiskasin sen liikkeelle. Kaviot olivat kuin liimatut maahan, niitä ei meinannut saada sieltä irti. Kun Fapsu oli liikkunut hetken (hyvin pienen) ravia ja laukkaa, lähdimme tielle, ja toinen ratsastaja kipusi selkään takaisin. Tiellä ylämäkeen onnistui sitten laukannostokin.

Minä olen viimeiset 8 vuotta ratsastanut sillä pelkästään maastossa. Minimaaliset hinkuni ”vääntöön” pystyn tyydyttämään myös suoralla maastotaipaleella. Muutoin alati harvenevat ratsastuskerrat ovat olleet peruspuskailua, josta sekä minä että hevonen olemme nauttineet.
Silloin kun ostin Fapsun, se oli reilun puoli vuotta ystäväni tallilla missä oli kenttä. Siellä ratsastin välillä kentälläkin, mutta koska hevonen ei siitä tuntunut pitävän lainkaan, niin useimmiten suuntasimme sielläkin maastoon.

Ratsastuskouluhan on muokannut myös minun käyttäytymistäni. Jos minä, eläinten ystävä, lyön rakasta hevostani monta kertaa peräkkäin lujaa raipalla jotta saan sen lopulta liikkumaan toisen ratsastajan jälkeen, niin mikä siinä kuvassa ei täsmää?
Lapsena minulle opetettiin ruoskimaan tuntiponeja jos ne pysähtelivät. Ihan sitä omaa hoitoponiakin. Jokuhan tässä mättää.
Suurin syy siihen miksi en pidä perinteisestä tunneilla käymisestä on juuri se, että haluaisin hevosenkin nauttivan liikunnasta silloin kun minä olen selässä. Jos menen tunnille ja saan hevosen joka on jo juossut yhden tai kaksi tuntia aiemmin, minusta tuntuu suorastaan pahalta kivuta selkään. Samoin se että tunnin jälkeen en saa viedä hevosta talliin, vaan sen ottaa joku toinen seuraavalle tunnille. Hevosen täytyy tottua muutamassa minuutissa erilaiseen painoon selässä ja erilaisiin apuihin. Raastaa mun sydäntä…
Ainoastaan silloin voisin nauttia tunnista että hevonen on joku tallin ”sekopää” joka ei muuten saisi sinä päivänä liikuntaa, tai joku yksäri joka pitää liikuttaa, tai oma hevonen jonka kanssa molemmat saavat tunnista jotain uutta.

Lopputulos tästä pohdinnasta on se, että en yritä ratkoa Fapsun ongelmaa. (Tuire Kaimion kirjassa on kyllä ohjeet miten hevonen herkistetään jälleen pohkeelle…) Sehän on jo 20-vuotias, ja minä kohta 40-vuotias. Koska me onnelliset puskailijat olemme löytäneet toisemme, jatkamme puskailua kuten tähänkin asti, niin että molemmilla on hauskaa!

Angelica-donkey

Meille tuli uusi aasi töihin! Brittiläisissä papereissa hänen nimensä on Angelica-donkey, mutta hippos on jotenkin lyhentänyt sen vain Angelicaksi.
No, ei se mitään. Ansku on niin hurmaava tapaus että ei uskoiskaan! Nelivuotias tamma. Haimme hänet Sievolan lemmikkieläintilalta. Anskulta jäi sinne rakas lauma, johon kuului kaksi aasia sekä Zeppo, seepran ja aasin risteytys.
Aluksi meidän vanhat tammat, Mimmi 27v. ja Sanni 23v. olivat hiukan ynseitä uudelle tulokkaalle, mutta Sanni heltyi nopeasti Anskun kaveriksi ja Mimmikin jo pystyy syömään heiniä samalta kasalta tulokkaan kanssa. Aasit on niin ihania, kun ne eivät ikinä rettelöitse vaan hiukan ilmeilevät ja kohottelevat takakavioitaan, jos uusien kaverien naamat ei miellytä.

 Ansku oli vaikea lastata Paimion päässä, ja traileriin se saatiin vasta kun porukkaa tuli sen verran paikalle että aasi saatiin nostettua auton kyytiin. Siinä on hiukan harjoiteltavaa, sillä meidän aasit matkustavat suhteellisen useasti, joten siitä ei tule mitään että yksi jumittaa tuntitolkulla lastaussillan edessä kun johonkin pitäisi lähteä.

Kyllä olikin jo aika saada nuorennusta meidän aasilaumaan. Mimmi on laihtunut viimeisen vuoden aikana kovasti ja sen hampaat ovat aika huonossa kunnossa, mutta onneksi se on vielä muuten pirteä. Ja on Sannikin jo tosiaan 23v. Ihan kamalaa, miten nopeasti aika rientää. Sanni oli silloin 3 vuotias ilkikurinen varsa kun aloitin työt eläintarhassa...
Anskulle olisi kiva saada jälkeläisiä sitten vuosien mittaan. Ensi kesänä on varmasti sitten aasin astutusreissuja tiedossa pitkästä aikaa.

Noi kuvat on otettu ensi tapaamisesta. Hiukan kyräilyä, ja vettäkin satoi. Aasit eivät oikein tienneet kuka saa pitää sadetta kopin suojissa, vanhat vai uusi. No kyllä kaikki sinne sitten illan mittaan mahtuivat sateelta suojaan.